synnytyskertomus.

Jos valmiiksi pelkää synnytystä niin suosittelen skippaamaan tämän tarinan välistä, sillä synnytykseni ei todellakaan ollut helpoimmasta tai lyhyimmästä päästä.

15.2.2015 oli laskettu aikani ja sinä päivänä olo oli samanlainen kuin aina, eli raskas ja epämukava muttei mitään synnytykseen viittaavaa ollut. Kell oli noin 22.30 ja olin menossa nukkumaan ja pötköttelin sängyllä kun yhtäkkiä tunsin kuin menkkamaista vuotoa tulisi. Hyppäsin ylös sängystä ja samantien läsähti lattialle iso lammikko lapsivettä. Mikko säpsähti että mikä mulle tuli, mutta ymmärsi melkein heti mitä oli tapahtunut. Minä menin siitä sitten suihkuun ja käteni vapisi kun tajusin että nyt se olisi todellakin edessä, synnytys. Soitin synnärille ja sieltä sanottiin että heidän kuuluu ohjata tulemaan sairaalaan jos vedet on menneet. Lapsivettä vuosi koko ajan joten ei muutakun pyyhe alle ja autoon istumaan.

Saavuimme Mikon kanssa TYKSiin joskus klo 23.00 jälkeen ja siellä minut laitettiin käyrille. Minulla ei vieläkään ollut tullut yhtään supistuksia, mutta käyrillä ollessani tunsin ekat lievät supistukset. Sitten hoitaja ohjasi meidät vuodeosastolle tarkkailtavaksi ja Mikko joutui lähtemään kotiin nukkumaan. Olo oli jotenkin todella turhautunut kun sitä jotenkin oletti, että kun vedet menee niin silloin aletaan synnyttämään. En olisi halunnut että Mikko lähtee ja taisin siinä hieman itkeäkkin, mutta sinne ei saanut miehet jäädä yöksi.

Aluksi yritin saada unta mutta turhaan. Supistuksia alkoi tulla todella usein ja ne kipenivät koko ajan. Aluksi supistuksia tuli 6-7min välein ja siihen hoitajat antoivat minulle lämpöpussin jotta helpottaisi. Ei helpottanut. Seuraavaksi supistuksia tuli jo 3-5min välein ja aloin olemaan todella tuskissani ja minua ei meinattu suostua tutkimaan että olinko yhtään avautunut edes. Lapsivesien menon vuoksi infektio riski oli liian suuri ja siksi eivät halunneet tutkia. Kuitenkin 5 aikaan aamulla sain suostuteltua että minut tutkitaan. No enhän minä ollut auennut yhtään, vaikka supistuksia oli tullut koko yö tiuhaan tahtiin. Kätilö antoi minulle sitten klo 5.20 Tramalin ja kaksi Litalginia kipuihin jotta saisin nukutuksi. Nukuin siinä sitten ehkä yhden tunnin ja senkin pätkissä.

16.2.2015 Supistukset rauhoittuivat ja turhautuminen kasvoi todella paljon. Koko päivän supistuksia tuli silloin tällöin ja eivät olleet kauhean kipeitä. Pisin väli supistuksilla kuitenkin oli puoli tuntia. Päivä meni ihmetellessä ja aika kului todella hitaasti. Sitten minulle kerrottiin että seuraavana päivänä käynnistetään jos ei mitään ala tapahtua. No yöksi sain kaksi Tramalia ja kaksi Litalginia ja sainkin sen yön levättyä yllättävn hyvin enkä herännyt montaa kertaa.

17.2.2015 Aamulla heräsin väsyneenä, mutta onneksi kuitenkin levänneenä. Mielessäni oli toive että jos tänään saisi sen oman pienen käärön syliinsä. Aamupäivällä lääkäri ja pari gandia tutki minut ja olin vain sormen verran auki. Sain siis Cytotecin klo 11.30 ja siitä meni 45minuuttia ja supistuksia alkoi sadella. Supistukset olivat paljon kipeämpiä kuin aikaisemmat ja niitä tuli säännöllisesti. Klo 17.09 olin avautunut 2.5cm mikä oli edelleen liian vähän. Klo 17.30 sain taas saman satsin Tramalia ja Litalginia, muttei siitä ollut mitään apua. Kokeilin myös käydä suihkussa, istua jumppapallolla ja sitä lämpöpussia jälleen. Kaikki olivat yhtä tyhjän kanssa. Supistukset muuttuivat koko ajan kipeimmiksi ja etenkin käyrillä olo ajan kun piti maata kyljellään ne supistukset olivat hirveitä ja saivat minut itkemään. Klo 20.45 sain Oxynormia viimeisenä keinona kivun hoitoon, mutta ei, ei sitten mitään vaikutusta! Supistuksia tuli 2-4 minuutin välein ja silti ei tuntunut että synnytys olisi edennyt yhtään mihinkään. Noin 23.30 minut vihdoin siirrettiin synnytyssaliin saamaan parempaa kivunlievitystä ja sain soittaa Mikon paikalle. Minut vastaanottanut kätilö oli todella mukava ja se auttoi oloani. Kello 23.55 kohdunsuu oli auki edelleen vain 3cm.

 

18.2.2015 Aluksi kokeiltiin supistuksiin ilokaasua, mutta en kokenut sitä hyväksi kun supistuksien vuoksi minulle tuli huono olo ja ilokaasu siihen päälle sai päässäni pyörimään. Supistukseni olivat niin kipeitä ja aloin itse olla ehkä hieman jo hysteerinen, joten kätilö ehdotti että minulle laitettaisiin epiduraalipuudutus ja että saisin tunnin nukuttua ja sitten aloitettaisiin Oksitosiini tippa. Suostuin samantien. Kello oli noin 01.00 kun sain puudutteen ja voi luoja että sen katetrin laitto selkään sattui. Lääkäri laittoi sen vielä samaan aikaan kun minua alkoi supistaa ja koita siinä sitten olla paikallaan. Puudute auttoi kuitenkin aika nopeasti ja saatiin Mikon kanssa kumpikin torkuttua hetki. Olin auennut 4cm klo 02.05 ja silloin sain Oksitosiini tipan.

Supistuksia tuli usein, mutta puudutteen ansiosta ne olivat kivuttomia. Kuitenkin noin 03.30 supistukset muuttuivat todella rajuiksi ja tajusin puudutteen loppuneen. Olin tuskissani ja hysteerinen. Huusin Mikolle että painaa sitä nappia jotta kätilö tulisi takaisin. Sain nopeasti uuden puudute annoksen ja olo helpotti jälleen. Sain taas hieman levättyä. Olin edelleen vain neljä senttiä auki ja olo oli todella kurja. Minulle alkoi tulla olo ettei lapsi synny ikinä.

Oksitosiini tippa sai vauvan sykkeet laskemaan joten tippa piti jossain vaiheessa lopettaa. Huoli kasvoi että saadaanko vauva terveenä ulos vai ei. Kello 6.00 olin avautunut 5cm eli edistys oli hidasta. Jälleen puudutteen vaikutus lakkasi ja sain taas uuden annoksen kun hetken huusin kivusta. Kätilöni työvuoro loppui ja aamuvuoroon tuli uusi kätilö ja opiskelija. Opiskelija oli mukava, mutta tuo kätilö ei ollut oikein mieleeni. Hän lykkäsi ilokaasua jatkuvasti naamaani ja minä pelkäsin oksentavani. En tiedä oliko siitä apua, kun kivut olivat niin hirveitä kuitenkin.

Kello läheni 10.00 ja tajusin etten ollut käynyt vessassa kuin viimeksi 02.00. Kätilö sanoi että saisin käydä rauhassa mutta jalkani olivat niin puutuneet etten pystynytkään kävelemään. En saanut edes nostettua jalkojani ylös. Joten kätilö katetroi minut mikä oli myös täysin uusi kokemus. Olen itse lähihoitaja opiskelijana tottunut olemaan se katetroija enkä katetroitava. No siinä sitten alkoi myös tulla olo että nyt pitää ponnistaa. Se oli jännä tunne kun tuntui vaan että supistuksen tullessa on ponnistettava. Lääkäri tutki minut ja olin klo 09.50 täysin avautunut. JES! Vauva kuitenkin oli aika kaukana mutta kätilö sanoi että ponnistele rauhassa jos siltä tuntuu. Siinä vaiheessa kätilö itse lähti jonnekkin jota Mikon kanssa hieman ihmettelimme.

Siinä minä sitten lievästi ponnistelin vähän väliä kunnes tajusin että puudute on lakannut ja helvetti pääsi irti jälleen. Huusin, itkin, vaikersin ja kutsuttiin sitten kätilö paikalle. Kätilö päätti että saan vielä yhden puudutteen, vaikka normaalisti sitä ei ponnistusvaiheeseen anneta enää sillä se vie ponnistuksen tunteen pois.

Siinä 11 aikoihin alettiin sitten kunnolla ponnistamaan. Tunsin supistukset lievästi joten osasin suunnilleen ponnistaa oikeaan aikaan. Kätilö kertoi neuvoja ja opetti minua ponnistamaan oikeaan suuntaan. Aluksi ponnistaminen ei sattunut ja ajattelin kuinka helppoa se onkaan, mutta kun aikaa oli kulunut 45minuuttia alkoi oloni olla hirveä. Paikkoihin sattui ja tuntui kuin jalkojen välissä olisi keilapallo. Kipu kasvoi minuutti minuutilta enemmän ja aloin jälleen huutamaan. Kätilö käski minun ryhdistäytyä ja hengittää sillä itku ei auttanut lasta ulos. Mikko tsemppasi minua vieressäni todella ihanasti ja en olisi ikinä pystynyt siihen ilman häntä.

Kätilö supisi jotain opiskelijan kanssa ja eivät kertoneet minulle mitä. Tajusin että kaikki ei nyt voi olla kunnossa, sillä heidän ilmeensä kertoi kaiken. Lapsen sykkeet menivät alaspäin ja tuntui ettei minulla ole mitään mahdollisuutta saada lasta ulos. He soittivat lääkärin paikalle ja puhuivat jotain imukupista. Siinä vaiheessa sain jostain ihmeestä voimaa ja ponnistin lapsen pään ulos! Olo oli mahtava kun he sanoivat että vähän enää ja että pää on ulkona jo. Kipu kuitenkin tuntui koko kropassa niin hirveältä että ponnistus voimat meinasivat jäädä siihen. Puudute oli varmaan jo loppu sillä kuitenkin supistuksen tullessa ponnistin automaattisesti kovaa huutaen ja vihdoin saatiin poika ulos ja suoraan syliini. Itkin, onnesta. Kymmene pisteen poika syntyi 12.13.

Ajattelin vain miten ihanaa oli että kaikki oli ohi! Vauva oli turvassa sylissäni ja itki. Ei se kuitenkaan ollut ohi. Kaikki puhuvat vain miten synnytys sattuu, mutta ei mainita että sen jälkeen pitää saada istukka ulos ja repeämät on tikattava. Istukka ei tullut myöskään helposti vaan siinäkin meni melkein tunti! Lääkäri ja kätilöt painelivat ja repivät ja se oli lähes yhtä kipeää kuin synnyttäminen. Halusin vaan kaiken olevan ohi ja päästä lapseni kanssa pois siitä huoneesta.

Repesin myös kahdesta kohtaa sisältä ja ei se kätilö meinannut toista saada tikattua millään. Minua koitettiin puuduttaa jälleen mutta puuduin vain toispuoleisesti joten tikkaus sattui todella paljon! Vedin ilokaasua naamariin siinä toivossa että se veisi minulta tajun mutta ikäväkyllä ei vienyt. Kätilö ei saanut minua tikattua joten lääkäri tuli paikalle noin kello 15.30 ja sai minut tikattua loppuun.

Se oli siinä. Pääsin pois salista poikani kanssa ja pääsin lepäämään. Olin täysin loppu ja en päässyt itse edes kävelemään sinä päivänä. Minut jouduttiin viemään vessaankin pyörätuolilla ja siltikin meinasi taju lähteä.. Tämä on se tapa jolla syntyy synnytyspelko.. Toivotaan että aika kultaa muistot ja unohtaisin edes osan tuosta jonain päivänä. Tärkeintä on että sain oman kultani ulos ja hän on täysin terve ja aivan ihana vauva<3

 

Vaikeaa se oli ja todella raskasta. Mutta palkinto oli sitäkin suurempi<3 Rakastan!