Tänään iltavuoroon mentäessä annoin Caralle virikepallon johon oli herkkuja laitettu sisälle. Ajattelin ja toivoin että se auttaisi pitämään koiran edes hieman tyytyväisenä kun se ekaa kertaa jäi yksin, kun minä menin töihin. Kun Cara asui äitini luona, oli sillä aina koira kaverinaan kun ihmisiä ei. Tänään Cara oli aivan yksin. Kun saavuin töistä oli asunnossani jo pimeää. Koira ei ollut eteisessä vaan istui ihmetellen sohvalla, että kuka oikein tuli. Kun laitoin valot päälle, Cara juoksi samantien luokseni ja oli aivan onnesta soikeana. En ole nähnyt Caraa niin onnellisen näköisenä koskaan. Omistaja oli tullut kotiin.
Mitään paikkoja ei ollut rikottu, sotkettu tai tarpeita ei ollut tehty. Vain sänky oli selvästi myllätyn näköinen. Cara oli siis ollut erittäin kiltisti. Lenkille Cara pääsi samantien kaatosateeseen, mutta ilo ja onni oli vielä siinäkin vaiheessa havaittavissa. Miten maltan huomenna mennä iltavuoroon kun tiedän tuon rakkaan koiran odottavan omistajaansa kotiin?
Koiran ilo on mahtavaa, se on vilpitöntä ja niin aitoa. Ihmisen ilo taas voi olla feikattua, mutta koiran ilo ei ole koskaan. Ei sitä turhaan sanota, että koira on ihmisen paras ystävä <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti